Minä halun kertoa teille koirasta nimelta Arvi. Se on fiksaatioiden ja suoraviivaisuuden koiramaailman ilementymä. Ei raivostuttava, joskus rasittava.

Aamulenkin jälkeen koirat saavat syödä aamupalan takapihalla, olipa se sitten luita tai pihalle ripoteltuja nappuloita. Kun ruuat on syöty, se siirtyy ovelle istumaan ja vinkumaan. Se saisi olla pihalla vaikka koko päivän, nukkua ja paistatella, mutta ei, vinkumaan ja sisälle, koska aamupalan jälkeen sen on siirryttävä makuuhuoneeseen sängyn alle nukkumaan aamupäiväunia. Jos minä istuisin pihalla ja pitäisi sen tassusta kiinni, se voisi jäädä syömään luita pihalle.

Nyt kun Tomi on yötöissä, saatan laittaa makkarin oven kiinni, jotta kaikki äänet eivät kuuluisi niin helposti sinne. Mutta Arvin on päästävä sinne, ja kun netteilen tässä suorassa näkymässä ovelle, siinä se maailman surullisimpien silmiensä kanssa piiippaa (jos olen päästänyt sen sisälle), koska se haluaa nukkumaan sängyn alle, koska aamupalan jälkeen tulee nukkua siellä.

(Kuva Katja O.)

Niin, ja kun nappuloista oli puhetta... silloin kun koirat söivät vielä nappulaa päivittäin, Arvilla oli tapana nostaa 4-6 nappulaa pois kupista ja syödä sitten loput. Näitä pois nostamiaan se ei syönyt, vaikka olisin ujuttanut ne takaisin kuppiin.

Kun Arvi tulee olohuoneeseen, sillä on ihan tietty reitti, jota se kulkee. Se kiertää maton. Sillä on kotona muutama makuupaikka, joissa se makailee aina samalla tavalla, samoin rituaalein maahan mentynä ja huoneeseen käveltynä. Sama on äitini luona, sillä on tietty paikka, johon se asettuu tietyllä tavalla. Jos paikassa on tavaraa, se vinkuu ja on niin orpona. Ei jää epäselväksi, että Arvilla on nyt HÄTÄ.

Arvi ei ymmärrä laumasta häätämistä. Se nykyään unohtaa itsensä haistelemaan jotain kukkaistuoksuja lenkillä, ja jää hirveästi jälkeen. Kutsut kaikuvat kuuroille korville. Joku kerta olen tehnyt sille kokeeksi häätöä, että jos ei kutsut kiinnosta, niin antaa olla. Se jää seisomaan kyllä paikoilleen ja on hämillään, mutta kun kutsun sen lopulta luo, se tulee, mutta on sen oloinen, että mikähän juttu tämä nyt oli ja jatkaa kukkaisteluaan. Silti, vaikka se on ihan hirveä maamanpoika, jonka maailma ei ole kohdillaan, jos minä en ole kotona.

Joskus ajattelen, että onpas sitten ihanaa, kun päästään maalle asumaan. Arvi olisi varmaan kiva maatilan yleiskoira. NOT. Miettikää sitä nyt siellä sitten vinkumassa oven takana, kun tuttu reittikin on hävinnyt ja joutuu olemaan ulkona ja hyi. Ja missä se siellä nukkuukin? Ja siellä on tietysti kärpäsiä, joista Arvi ei pidä, koska ne muistuttavat amppareita, joita pitää pelätä, koska joskus turkkiin on jäänyt niitä monta ne on pistäneet ja emäntäkin oli ihan hysteerinen.

(Kuva: Tarja H.)

Silti Arvi on niin liikuttava ja kaunis koira. Ei ehkä penaalin terävin kynä, mutta ei kaikki voi ollakaan. Se on pieni rainman, jolla on omia erikoisuuksiaan, ja sitten se väläyttelee ihmeellistä älykkyyttä silloin kun sitä vähiten odotat. Minä en selvästikään ole tarpeeksi suoraviivainen ja tasalaatuinen hyödyntääkseni Arvin mahdollisuuksia, mutta ei se mitään. Minä olen onnellinen, että juuri meillä on oma Arvi, joka saa olla just niin Arvi kuin se vaan haluaa.